Viime tiistaina kävin tekemässä Hukkiksen kanssa itsenäiset treenit -17 asteen pakkasessa, ja hiki tuli molemmille. Kentälle oli satanut mukavasti lunta, ja edellisen viikon suolaukset vaikuttivat vielä pohjalla, joten urat ja toisen päädyn pääty-ympyrä olivat jo ihan laukattavassakin kunnossa. Hepo oli saanut testiin uuden satulan, kun vanha on ollut vähän sellainen, että "jos se nyt liikkuu, niin voi sitä käyttää, mutta..." ja eron kyllä huomasi. Pärinä vaan kuului kun polle meni nenä maassa alkukäynneistä alkaen. Askel tuntui alkuun kyllä jotenkin lyhyehköltä, mutta Hukkiksellakin oli ollut ilmeisesti muutaman päivän tauko liikkumisessa ja pohja oli kuitenkin vähän eri, kuin naapuritallin maneesissa, jossa se oli edellisviikolla kruisaillut.
Alkukäyntien jälkeen tein "nopeusharjoituksia", eli käynti-seis-käynti-seis jne. siten, että pysähdys kesti juuri ja juuri sen aikaa, että ehdin myödätä ja todeta, että hevonen odottaa ja käyntiin piti lähteä ensimmäisestä, nopeasta pohjeavusta reippaasti eteen. Koitin kiinnittää huomiota myös siihen, että en yrittäisi ratsastaa käyntiä enää siirtymisen jälkeen kovin paljon, vaan hevosen pitää jatkaa etenemistä itse. Käyntiä tein välissä ihan vain muutaman (2-4) askeleen verran. Hukkis tajusi nopeasti homman juonen, ja muutaman kerran jälkeen se meinasi jo lähteä raviin yhdestä napakasta pohjeavusta, mikä oli sangen positiivista, koska sitten pääsin käyttämään yhä pienempää apua.
Jatkoin alkuun ravissakin samalla teemalla tekemällä nopeita ravi-käynti-ravi-siirtymisiä ja edelleen yritin antaa Hukkikselle tilaa ravata painostamatta ja puristamatta sitä. Käyntiä jouduin nyt jo hieman ratsastamaan, sillä Hukkiksella on tapana melkein pysähtyä siirtymisissä alaspäin, ja halusin sen etenevän marssivasti koko ajan. Kun sain siirtymiset sujumaan, ravailin ympyröillä ja suorilla hetken molempiin kierroksiin ja kävelin välissä vähän aikaa.
Välikäyntien jälkeen otin laukat molempiin suuntiin, alkuun ihan vain ajatuksella eteen, ajattelematta ollenkaan muotoa ja hyvin vähäisesti asetusta. Hukkis laukkasi yllättävän tyytyväisen tuntuisena, se kun usein verkkalaukoissa esittää mitä hienoimpia pukkikuvioita. Toki mullakin on oma osuuteni siinä, kun tuntuu ettei hevonen etene, mulla valahtaa helposti ulkojalka tosi taakse ja oma paino eteen, jotka varsinkin tätä hevosta jarruttavat ihan hirveästi, ja se kantapää liian takana suututtaa (ihan aiheellisestikin) Hukkista niin paljon, että sitten voi vaikka vähän lentää peppu. Usein otankin Hukkiksen kanssa verkkalaukat kevyessä istunnassa, sillä silloin en itse häiritse sitä niin paljon. Vasempaan kierrokseen Hukkis tuntui siltä, että sisätakajalka otti lyhyempää askelta ympyrällä, ja sieltä irtosikin yksi pukki, kun pyysin H:ta taipumaan vähän lisää ja kääntymään ulkoa, mutta muuten meno oli ihan sujuvaa.
Laukan jälkeen aloin työstämään avotaivutuksia pitkille sivuille siten, että tein suoran alkuun voltin ja jatkoin samassa taivutuksessa. Taivutukset tein alkuun käynnissä ja päätyihin ravasin ympyrät. Avot sujuivat hyvin ja Hukkis liikkui todella hyvin eteen, siltä kun usein sammuu moottori väistöissä ja avoissa yms. Nyt ei juurikaan tarvinnut huomautella eteenpäinpyrkimyksestä, vaan sai ihan vaan ratsastaa ja miettiä omaa vaikutusta avon jyrkkyyteen ja laatuun, ihanaa!
Käynnin sujuessa siirryin raviin ja tein hetken aikaa koko tehtävän ravissa, kunnes lisäsin päätyihin laukkaympyrät. Mulla on laukannostossa nykyään joku ongelma, ihan kuin en enää nostohetkellä tietäisi, mitä mun oikeastaan pitäisi tehdä, jotta laukka nousisi nätisti ja heti pyydettäessä, pitäisi varmaan ottaa joku yksityistunti laukannostoista... Ehkä valmistelin laukan tällä kertaa jotenkin huolimattomasti, sillä ensimmäisestä nostoyrityksestä Hukkiksella ei ollut aikomustakaan nostaa. Kun sain laukan nousemaan, Hukkis oli tosi pörheänä, säkä hienosti ylhäällä ja antoi koota laukkaa todella hienosti. Tein heti putkeen muutaman uuden noston, ja laukka parani kivasti. Tein samata jutut molempiin suuntiin, ja otin loppuun vielä vastalaukat molemmille pitkille sivuille ja myötalaukka ympyrän parempaan päätyyn, ja ai että tuo hevonen on niiiin hieno! Ihan mieletön fiilis, kun se selvästi halusi itse mennä ja teki kaiken juuri niin hienosti, kuin vain osasin pyytää.
Toki huomasin taas, että kun hevonen on helposti itse rentona, päästän vahingossa ohjat pitkiksi. Tätä ongelmaa on nyt korjailtu jo monta vuotta, ja vihdoin onkin alkanut tuntua, että ehkä vielä joskus opin, mutta kun ei ollut ketään huomauttamassa joka kierroksella, oli helppo lintsata ja tehdä niinkuin on tottunut...
Tältä reissulta jäi kyllä ihan tosi hyvä mieli, niin oman ratsastuksen, kuin hevosenkin mielialan puolesta, super!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti